Heipsansaa!
Pitkään mietin, pohdin ja pyörittelin uskaltaisinko avata ja purkaa minun omaa henkistä kamppailua ja vastoinkäymisiä. Sitten ajattelin, etten ole koskaan oikein "ääneen" näistä puhunut saatika kirjoittanu muuta kuin ihanalle psykiatrilleni. Rohkaisin nyt itseni ja kerron tänne kaikki mitä vain muistan rosoisesta taipaleestani erilaisten mielenterveydellisten sairauksien kanssa. Teksti saattaa antaa minusta ihmisille erilaisia kuvia, toisille negatiivisiakin, mutta tekstin kautta ei kuitenkaan välttämämättä saa sitä oikeaa kokonaiskuvaa.
Alkuvuodesta lähdin lääkärin pakeille
pitkään jatkuneen unettomuuden takia. Aina olen ollut varsinainen yöpöllö, mutta kyllä sitä siinä vaiheessa alkaa jo miettimään missä mättää, kun silmät ammottavat auki vielä 7 aikaan aamulla ja töihin pitäisi mennä samana päivänä. Samalla kerroin vaihtelevasta
ahdistuksen määrästä ja pitkän pohdinnan jälkeen jouduin sairaslomalle. Toivoin, että olisin saanut sairaslomalla ja talvilomalla itseni kuntoon saamillani unta parantavilla lääkkeillä ja työnpuolesta saamallani psykiatrikäynneillä. Kuitenkin tämä henkilö jona luona kävin tuntui vähättelevän minun ongelmia, toteavan itsestäänselvyyksiä ja ihan kuin olisi syyllistänyt minua että omahan vikahan tämä nyt on kun täällä olen itku kurkussa kertoen mikä minulla on hätänä. En käynyt hänen luonaan kuin kaksi kertaa ja sekin tuntui jo liialliselta. Onneksi suhteellisen nopeasti pääsin tälle nykyiselle hoitajalle.
Päivät kului kun jätin ensimmäisellä hoitajalla käynnin koska näin paremmaksi olla ilman sitä syyllistelyä. Yhtenä päivänä sitten sain soiton Terveystalolta, että mikä mulla on ja tarvitseeko kolmikantakeskutelua. Menin siinä sitten lievään paniikkiin ja itkun keskeltä sitten tuhersin,
etten tahdo. Pakottauduin sitten myöhemmin lomani jälkeen töihin vaikkei oloni ollut siitä paljoa kohentunut. Välillä tuntuu hankalalta kirjoittaa kun tuo aika on ollu aika utuista ja mennyt autopilotilla suurimman osan ajasta, mutta yritän tässä koota ajatukset sanoiksi. Eipä mennyt varmaan kovin kauaa kun yhtenä päivänä olin taas pakottautumassa töihin, kun sain ensimmäisen
paniikkikohtauksen. Itkin melkein hysteerisesti, oksetti, henkeä ahdisti.. lopulta mun oli pakko pyytää Mikkoa soittamaan töihin että en vain kykene tulemaan. Ahdisti vain enemmän kun ilmoitettiin niin viime tipassa, mutta en voinut sille yksinkertaisesti mitään. Ja taas lääkäriin. Tämä sitten tosiaan totesi paniikkihäiriötä ja sain lisää lääkettä. Tuntuu toisaalta surulliselta että sä syöt lääkettä jotta voit olla ilman ahdistusta, pelkoa ja pystyt yksinkertaisesti toimimaan arjen askareissa. Jouduin jälleen sairaslomalle ja taas jouduin ilmoittamaan töihin tilanteeni. Tästä pääsenkin seuraavaan aiheeseeen.
Joka kerta, kun joudun soittamaan töihin oli se sitten migreenin tai flunssan takia mulle iskee kauhea huono omatunto ja pelko, että ne eivät siellä työpaikalla usko minua. Myös sekin kun olen ollu aika paljon poissa, mutta kaikkien takana on ollut oikea syy, etten ole ollut kykeneväinen työskentelemään. Varsinkin nämä nykyiset sairauteni ovat sellaisia, että kaikki ei välttämättä niitä ymmärrä ja joku saattaa nähdä masennusta sairastavan vain laiskana ja huomionhakuisena. Suoraan sanottuna työ syö minua aivan sairaasti, koko ajan on jonkin asteista stressiä ja ahdistus aaltoilee pohjalta aallon huipulle asti. Tuntuu pahalta sanoa tämä, mutta joskus tuntuu että olisin onnellisempi jos en olisi töissä tai että olisin poissa muutaman kuukauden. Sinä aikana saisin olla huolehtimatta työkuvioista (vaikka en tee pitkää viikkoa taikka pitkää päivää, mutta tälläisenä puoliksi "terveenä" pienikin ponnistus tuntuu mahdottomalta) ja voisin elää, tehdä mitä haluan. Mutta en halua heittää vuorostaan Mikon harteille talouden ylläpitoa joka on ollu pidemmän aikaa mun vastuulla suurimmaksi osaksi. Jokainen vapaapäivä menee pelätessä, että pitääkö mennä töihin ja mun elämä on osalti hektistä, että sitä menoa voi tulla yllättäen. Ja jälleen päästään siihen morkkikseen, kun soitetaan töistä ja joudun kieltäytymään.. Vaikka suurin osa ihmisistä on sanonut, että jos mulla on menoa niin mulla ei ole velvoitetta mennä töihin. Ja sairaslomalla pelkään käydä kaupassa, kun pelkään että siellä ne muut ajattelee että kyllä se kaupassa voi käydä muttei töissä. Tulen oikeastaan melko vainoharhaiseksi näissä tilanteissa.
Vainoharhaisuudet ja
katastrofiajattelut on aika paljon läsnä yllämainituissa tilanteissa. Eli katastrofiajattelussa pelätään aina sitä pahinta eikä nähdä muuta vaihtoehtoa kuin tämä ultimaattinen paha. Esimerkkinä olisi se, että kun soitan töihin sairastumisen takia, esimies/muu vastaava alkaisi tivaamaan, että en oikeasti olekaan kipeä kunhan teeskentelen ja siitä seuraisi kauhea soppa. Ja myös muita, mutta ne ovat sitten vähän liian henkilökohtaisia joihin liittyy muita henkilöitä niin en koe oikeutta puhua niistä. Mutta toivottavasti ymmärsitte pointin. Riippuen mielialasta, joskus saatan ajatella ihan järkevästi mutta sitten yhtäkkiä löydän taas uuden seikan joka voi sekoittaa koko pakan ja taas ahdistun ja mietin miten tässä nyt käy. Tähän asti kuitenkin nämä ääriajattelut ovat pysyneet vain näinä ajatuksina.
Olen saanut hoitojaksoni päätökseen hoitajani kanssa, ja olen ollut ilman näitä käyntejä kohta kuukauden päivät. Välillä tuntuu, että pitäisikö käyntejä jatkaa, mutta onneksi se hoituu puhelinsoitolla. Käytiin läpi tätä minun ahdistusta ja paniikkihäiriötä erään kirjan avaulla jonka nimi on "Irti Paniikista". (Jos koet, että sinulla on ahdistuneisuutta edes vähäsen tai paniikkihäiriön oireita suosittelen lämpimästi tutustumaan kyseiseen kirjaan jota pitäisi saada ihan paikkakuntasi kirjastosta) ja olen saanut siitä paljon apua, paniikkioireita ei ole ollut lähes ollenkaan sen jälkeen, mutta masennuksen vivahteita vierailee luonani lähes päivittäin lievän ahdistuksen kera. Päivä kerrallaan ollaan menty. Uni-ja ahdistuslääkettä syön edelleen ja en ainakaan tuota unta parantavaa lääkettä vaihtaisi mihinkään.
Nyt kun alkaa miettimään, mikä minulle aiheutti tämän kiereen johon astui askel kerrallaan masennus, ahdistus ja paniikkioireet? Juuri kun olin päässyt 8. luokalta kesälomalle äitini sairastui vakavasti. Juuri kun olisin tarvinnut äitiäni eniten kaiken muutoksien keskellä kuten murrosikä ja rippikoulu hänet vietiin minulta pois moneksi kuukaudeksi. Ja kun hän viimein pääsi kotiin, minä olin jo siinä vaiheessa ottanut hänen paikkansa talossa ja minä olin siitä eteenpäin vastuussa ruoanlaitosta, siivouksesta ja niin edelleen, kun isäni työskenteli kolmivuorotyötä ja oli monesti yöt pois. Koulun ja kotitöiden jälkeen piti vielä lähteä loppupäiväksi äidin kanssa kylälle ja tehdä illalla vielä kotiläksyt ja muut hommat niin näin jälkeenpäin kun miettii, että
miten helvetissä sitä on jaksanut? Vielä tänäkin päivänä tunnen olevani vastuussa äitistä ja joudun joskus häntä kuljettamaan asioilla. Välillä tuntuu, ettei minulla taas ole kuin työ, äiti ja hieman omaa aikaa. Myös nyttemmin ollut myös omassa kodissa ongelmia, joita en nyt kuitenkaan ala tässä enempää avaamaan niin ovat syönyt minun oloa ja jopa voisi sanoa sisintä, mutta sekin alkaa olemaan onneksi jo takana päin. Liiemmin ainoana harmaana pilvenä on ollut tämä minun ailahteleva mieliala. Pahimpina aikoina saatoin jopa säikähtää, kun saatoin huutaa vastaan todella kovaa ja paiskoa jopa tavaroita, että
piti pysähtyä miettimään, että mikä mulla on hätänä?
Tuntuu, että jäi vielä paljon sanomatta, mutta jos näen "aiheelliseksi" niin kirjoitan toisen osa ja jos huomaan, että tärkeitä asioita ja pointteja jäi sanomatta. Jännällä tavalla helpotti, kun sai purkaa tämän mun lyhyehkön hirstorian sanoiksi tänne ja nähdä se itsekin vielä kertaalleen mitä on tapahtunut niinkin lyhyessä ajassa kokonaisuudessaan.
Nyt jos joku haluaa kertoa omista kokemuksistaa, tehkää ihmeessä. Olen tämän pienen ikäni aikana (ja kun nettiä olen käyttänyt) pyrkinyt auttamaan muita hädässä olevia ja neuvomaan parhaani mukaan sekä jakamaan omia kokemuksiani. Jos jotkut teistä kamppailee kyseisien sairauksia kanssa muistakaa, että te ette ole heikkoja! Te olette vahvoja, kun jaksatte taistella sairauksienne kanssa luovuttamatta. Vaikeinta tässä on hakea sitä apua mikä minullakin meni liian pitkään ennen kuin uskalsin avata suuni. Pitäkää myös mielessä se, että ne ihmiset jotka oikeasti teistä välittää ja rakastaa pysyvät rinnallanne tuli mikä tahansa ja kun päättätte kertoa oireistanne eteenpäin. Vaikka se tuntuisi vaikealta, karsikaa elämästänne ne rikkaruohot jotka estävät teitä olemasta onnellisia ja jotka yrittävät polkea teitä maahan. Olkaa omia itsejänne ja seisokaa vahvana omilla ajoillanne.
Vain te ja ainoastaan te, päätätte omasta elämästänne!
Until next time
Lyrics/song of today:
- Of Mice & Men - Never Giving Up -
"One day
When nothing ever feels the same
Just like every other time before
(You hit the wall and lost it all)
I'll find a way
To wake you from this bed you've made
Even though I know you want me to
I'm never giving up on you!"
