Kesän tuoksu.
Yöllinen hiljaisuus.
Laiturin päässä istuin ja aistin metsän luomaa rauhallista tunnelmaa.
Tuuli tyyntyi, kuin olisi päivän päätteeksi antanut luvan järven muotoutua täydelliseksi peiliksi. Auringon viimeiset säteet leikittelivät vedenpinnalla luoden kuin pieniä keijukaisia tanssimaan täydelliselle lavalle.
Järven pintaa ei rikkonut mikään, ei edes kalat jotka usein saalistavat hyönteisiä vedenpinnasta muodostaen täydellisiä renkaita jotka laajentuvat, lopulta katoavat.
Kuin koko metsä olisi vaipunut uneen.
Ei linnun laulua ei mitään.
Ilma oli viileä ja kostea.
Hengitin syvään sisään ja hitaasti ulos samalla toivoen että raikas niin ja niin puhdas ilma, puhdistaisi minutkin.
Puhdistaisi kaikesta pienestäkin pahasta olosta ja epävarmuudesta, joka sisälläni kyti, odottaen milloin alkaisi kasvamaan.
Hengitin uudelleen, sisään ja ulos.
Keskitin hengitykseni niin syvälle kuin suinkaan pystyin.
Silmien ollessa suljettuina kuvittelin ilman liikkuvan sisälläni, kuin pienen ja ohuen langan jonka päässä olisi koukku.
Sillä koukulla tarraisin sisällä piileskelevään ahdistukseen.
Puhaltaessani ilmaa ulos koukku tarraisi siihen pieneen mustaan mörköön ja veisi sen mukanaan.. ennen kuin se kasvaisi isoksi.
Avasin silmäni.
Sujautin jalkani kylmään järviveteen.
Pienet vilunväreet sinkoilivat varpaiden päistä aivan niskavilloihin asti.
Vilunväreet saivat aikaan kutkuttavaa tunnetta kehossani, josta tuli hyvä olo.
Ehkäpä väreet tarrasivat matkalla kaikkeen negatiiviseen ja epämiellyttävään ja kuljettaisi sen viimeisen kerran mieleni kautta, kauas pois.
Nousin seisomaan.
Loin viimeisen katseen järvelle.
En hyvästellyt järveä ja maisemaa joka piirtyi peilikuvana järvelle vaan sitä oloa, mikä minun sisälläni joskus oli.
Tunsin oloni vapaaksi, tunsin itseni jälleen omaksi itsekseni.
Sellaiseksi joka olin ennenkin ollut.
